Search
  • Jouni Veijalainen

Häpeä jälkisäteilee meissä

Ajattelin kirjoittaa hieman häpeästä. Ai miksikö? Ihan vain siksi, kun elämän kaikki intensiivisesti latautuneet tunteet aiheuttaa niin kovan rekyylin meissä.

Häpeä on epämiellyttävän voimakas moraalinen ja sosiaalinen tunne, joka lamauttaa käpertymään itseinhon sikiöasentoon. Häpeä paljastaa ihmisen psyko-fyysis-sosiaalisen ulottuvuuden: kun esimerkiksi jalkapalloilija epäonnistuu varman maalipaikan edessä, hän peittää usein kasvonsa suojaan. Kasvojen menetys yhteisön edessä on siis tapahtunut.


"Raju tunne, mitä häpeä hyvin edustaa, synnyttää aina tietyn vastavuoroisen reaktion"

New York Times: Carlos Sanchez of Uruguay.Credit...Joe Klamar/Agence France-Presse — Getty Images

Niin kuin fysiikassa, voima aiheuttaa aina vastavoiman. Raju tunne, mitä häpeä hyvin edustaa, synnyttää aina tietyn vastavuoroisen reaktion. Vastavuoroisuudella en tässä yhteydessä tarkoita vastakohtaista tunnetta, kuten ylpeyttä, vaan saman intensiteettitason sisältäviä, pirstaloituneita jälkisäteilyjä psyykeen toiminnoissa. Ennen kuin lähden pureutumaan häpeän jälkisäteilyihin - mitä psykologiassa kuvataan ehkä osuvammin käsitteellä attribuutio (= käyttäytymisen syyt ja seuraukset), niin avaan lyhyellä pintaraapaisulla häpeän evolutiivista ja kulttuurista perspektiiviä teille.


Häpeän alkujuurista kulttuurisiin traditioihin


Ihmisten eloonjääminen ja kehitys ovat perustuneet vahvasti sosiaaliseen luottamiseen. Evolutiivisesti luottaminen toisiin ihmisiin on mahdollistanut fyysisten tarpeiden täyttymisen sekä turvan pedoilta ja muilta vaaratekijöiltä. Toisin sanoen ihminen on pysynyt näin hengissä.

Häpeän evolutiivista ilmenemistä selitetään usein sillä, miten se on ennaltaehkäissyt ryhmän ulkopuolelle joutumista ja pelastanut ihmisen varmalta kuolemalta (mm. Sznycer ym., 2018;). Häpeävän ihmisen nähdään siis tekevän ryhtiliikkeen sosiaalisen yhteenkuulumisen ja luottamuksen hajotessa.


"Häpeä on suuri, kun oma pesä likaantuu."


On mielenkiintoista miten nuo säikeet heijastuvat tänä päivänä eri kulttuurien kasvatustraditioissa. Esimerkiksi tietyissä aasialaisissa kulttuureissa, häpeän kokeminen on osa sosialisaatioprosessia ja näin se on yksi normatiivisen kasvatuksen tavoitteista (Takada, 2019). Tosin Suomi ei ole myöskään välttynyt häpeän kasvatuksellisesta viljelystä. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on ollut tapana käyttää häpeää verbinä: “häpeä, hyi!” Lapsen on nähty tarvitsevan häpeän kokemista vääristä teoista, jotta väärät teot eivät enää toistuisi. Kulttuurissa häpeällä kasvattaminen on nähty hyväksyttävänä, oivana rangaistus-opetus -käytänteenä.


Häpeä on siitä ikävä tunne, että joku sen joutuu aina kantamaan harteillaan: vanhempien kyvyttömyys tuntea häpeää omista teoistaan asettuu lasten taakaksi. Taakka voi olla sietämätön, pitkälle elämän eri vaiheisiin ja ihmissuhteisiin ulottuva rasite. Häpeä on suuri, kun oma pesä likaantuu.

Häpeän jälkisäteily


Opittu häpeä voi väitetysti olla jopa hyödyllinen tunne, jos sen reflektoiminen tapahtuu oppimisen ja ihmisenä kasvamisen näkökulmista käsin. Onkohan näin? Evoluutiopsykologiset selitysmallit häpeän tärkeydestä ei ole helpolla rinnastettavissa tähän päivään. Nykyisessä kehittyneessä sivilisaatiossamme häpeästä voi harvoin puhua olevan minkäänlaista hyötyä kellekään. Unohda siis kaikki aiempi höpinä häpeän hyödyistä.

Wikipedia: The Cosmic Microwave Background as seen from the Planck satellite. Credit: ESA


Tämä ongelma saattaa selittyä myös sillä, miten käsitteet ontuvat ja sekoittuvat keskenään, tai sitten häpeä-hyötyilijöillä ei ole siitä riittävästi omakohtaisia kokemuksia. Häpeä nimittäin sekoitetaan usein syyllisyyteen. Tämä häpeän serkuksi kutsuttu tunne, syyllisyys, on nimittäin täysin eri maata. Syyllisyys on se, joka voi nostaa meidät suosta luoden positiivista aktivaatiota ja kasvua psyykeessämme. Syyllisyys voi olla siis parhaimmillaan rakentavaa, ihmisyyttä korjaavaa toimintaa (Dearing, 2005; Kämmerer, 2019).


Häpeä on syvä stressikokemus, joka lamaannuttaa, saa ihmisen sulkeutumaan, tai hyökkäämään toisia kohti. Nämä ovat siis yleisiä defenssimekanismeja silloin, kun ihminen kokee häpeän riittävän voimakkaaksi tai pitkäkestoiseksi. Nämä defenssit voidaan ajatella olevan häpeän varhaisimmat jälkisäteilyt. Defenssit, eli psyykeen tiedostamattomat puolustuskeinot jäävät usein piiloon, joten ihminen on harvoin edes tietoinen häpeän laukaisemasta käyttäytymisestään. Saivarteluna voisin todeta, että häpeä muuttuu hyödylliseksi vain silloin, kun ihminen kykenee voimavaroillaan muuttamaan sen syyllisyydeksi.

Eli kertauksena vielä: Häpeä kohdistuu ihmisen itsetuntoon alentavasti, kun taas syyllisyys kulminoituu tekoihin tai niiden puutteisiin.


Laajat meta-analyysit osoittavat hyvin häpeän haitalliset jälkisäteilyt psyykeessä: 108:n tutkimuksen (n= > 22 000) meta-analyysi osoitti, miten kokemukset häpeästä heijastuvat voimakkaasti ihmisen alhaiseen itsetuntoon, ahdistukseen, masennukseen sekä antisosiaaliseen käyttäytymiseen. Häpeä on siis kiistattomasti uhka mielenterveydelle ja koko yhteiskunnalle.

Kuinka paljon meillä on vielä häpeään käärittyjä kasvatuskäytänteitä niin kotona kuin eri koulutusinstituutioissa? Kuinka usein samat ihmiset, vuodesta toiseen, joutuvat kokemaan häpeää eri yhteisöissä? Häpeäkokemusten jälkisäitelyt huokuvat meissä pitkään, ja haitallisten kokemusten jälkihoito vaatii usein terapeuttista tukea. Häpeä ei kasvata, kehitä tai opeta ihmistä. Päätän puheeni paradoksiin: häpeän tuottajat, hävetkää.

94 views0 comments

Recent Posts

See All