Jouni Veijalainen - Tarinani

Huonoissa arvosanoissa oli lopulta kyse paljon muustakin kuin numeroista paperilla. Epäonnistumisista oli vähitellen tullut osa käsitystäni itsestäni. Olin oppinut ajattelemaan, etten yksinkertaisesti ollut kovin hyvä oppimaan. Mikä ikävintä, minulla oli vuosien ajalta runsaasti kokemuksia, jotka näyttivät tukevan tätä käsitystä.

Aikuislukio tarjosi mahdollisuuden yrittää uudelleen. Asetin tavoitteekseni kirjoittaa ylioppilaaksi, arvosanoista riippumatta. Sekään ei tuntunut itsestäänselvyydeltä. Puutteelliset opiskelutaidot ja heikko itseluottamus tekivät opiskelusta raskasta, eikä motivaatiokaan ollut varsinaisesti ehtymätön luonnonvara.

​

Lukion loppusuoralla kohtasin kuitenkin matematiikanopettajan, jonka opetustavat muuttivat käsitystäni oppimisesta. Aloin ensimmäistä kertaa todella ymmärtää asioita, jotka olivat aiemmin tuntuneet ylivoimaisilta. Pienet onnistumiset ruokkivat motivaatiotani, ja vähitellen huomasin kykeneväni oppimaan huomattavasti enemmän kuin olin uskonut.

​

Suurin tavoitteeni matematiikan ylioppilaskokeessa oli päästä hyväksytysti läpi. Lopulta jäin vain kahden pisteen päähän E-arvosanasta.

​

Se oli minulle valtava onnistuminen. Olin lähtenyt tavoittelemaan hyväksyttyä suoritusta ja päätynyt aivan erilaiseen lopputulokseen. Samalla tapahtui jotakin, jonka merkityksen ymmärsin vasta myöhemmin. Käsitykseni omista mahdollisuuksistani oli alkanut muuttua.

En enää halunnut ainoastaan selviytyä opinnoistani. Halusin oppia lisää.

​​

Yliopistoon ja lopulta tohtoriksi

​

Kiinnostuin yhä enemmän oppimisesta, opettamisesta ja ihmisen kehityksestä. Päätin hakea opiskelemaan kasvatustieteitä Helsingin yliopistoon.

Kiinnostukseni oli aitoa, mutta olisi epärehellistä väittää, että se olisi ollut ainoa minua eteenpäin ajanut voima. Minussa oli myös katkeruutta. Halusin näyttää muille, että minusta on johonkin – paljon enempään kuin olin itse tai muut olivat uskoneet.

​

Näyttämisen halu oli tehokas mutta kuluttava polttoaine. Opiskelin asioita, jotka minua aidosti kiinnostivat, mutta samalla kävin kamppailua oman menneisyyteni kanssa. Halusin todistaa, etteivät vuosien aikana muodostuneet käsitykseni itsestäni pitäneet paikkaansa. Jälkikäteen olen joutunut pohtimaan, kuinka paljon voimavarojani kului jatkuvaan tarpeeseen osoittaa omaa arvoani.

​

Katkeruus voi saada ihmisen tekemään kovasti töitä. Se on kuitenkin melko raskas matkakumppani, eikä siitä kannata tehdä elinikäistä käyttövoimaa.

​

Pääsykokeet tarjosivat minulle uuden mahdollisuuden. Aiemmat koulutodistukseni eivät ratkaisseet sisäänpääsyä, vaan merkitystä oli sillä, kuinka hyvin onnistuisin omaksumaan pääsykoekirjallisuuden sisällöt.

Opiskelin sinnikkäästi, kokeilin erilaisia oppimistekniikoita ja vietin parhaimmillaan seitsemän tuntia päivässä kirjojen äärellä. Aiemmin ylivoimaisilta tuntuneet asiat alkoivat muuttua hallittaviksi.

Minut hyväksyttiin Helsingin yliopistoon.

​

Yliopisto-opinnoissa itseluottamukseni kasvoi kurssi kurssilta. Vuosien aikana omaksutut ajatukset omasta kyvyttömyydestä eivät kadonneet yhdessä yössä, mutta jokainen onnistuminen horjutti niitä hieman lisää.

Myöhemmin päädyin tutkimustyöhön. Väitöskirjaohjaajani, dosentti Jyrki Reunamon, kannustus rohkaisi minua jatkamaan tohtoriopintoihin. Tutkimustyössä syvennyin erityisesti lasten itsesäätelyyn ja siihen, miten ihmisen kyky säädellä omaa toimintaansa kehittyy.

Lopulta väittelin kasvatustieteen tohtoriksi.

​

En olisi kouluaikoinani osannut kuvitella tällaista tulevaisuutta. Tuskin kovin moni muukaan.

Haluan nostaa esiin myös isoäitini, joka tapasi kannustaa minua sanoilla: "Anna mennä. Mene niin pitkälle kuin pystyt!"

 

Menin.

​

Emme kasva yksin

​

Olen myöhemmin palannut ajatuksissani usein siihen, mikä elämässäni lopulta muuttui. Miksi ihminen, joka oli vuosien ajan pitänyt itseään huonona oppijana, päätyi lopulta tutkimaan oppimista ja väittelemään tohtoriksi?

​

Oma sinnikkyyteni ja ahkeruuteni olivat epäilemättä tärkeitä. Tein valtavasti töitä päästäkseni tavoitteisiini. Olisi kuitenkin aikamoista historian uudelleenkirjoittamista ottaa saavutuksista kaikki kunnia itselleni.

Matematiikanopettajani auttoi minua ymmärtämään asioita, jotka olivat aiemmin tuntuneet mahdottomilta. Väitöskirjaohjaajani rohkaisi etenemään pidemmälle. Isoäitini uskoi mahdollisuuksiini ja kannusti minua yrittämään.

​

He vaikuttivat siihen, millaisena aloin nähdä itseni.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka helposti ihmisistä tehdään oman menestyksensä tai epäonnistumisensa yksinäisiä arkkitehteja. Onnistuminen kertoo lahjakkuudesta ja sinnikkyydestä, epäonnistuminen puolestaan motivaation tai asenteen puutteesta. Ajatus on houkutteleva, sillä se tekee monimutkaisesta elämästä mukavan yksinkertaista.

​

Todellisuus on kuitenkin huomattavasti sotkuisempi.

Myös omassa elämässäni on ollut kokemuksia ja ihmissuhteita, jotka ovat jättäneet aivan toisenlaisia jälkiä. Olen joutunut pohtimaan, kuinka paljon aiemmat kokemuksemme voivat ohjata käyttäytymistämme vielä aikuisuudessa. Miksi toisen ihmisen vähäinenkin torjunta voi herättää voimakkaan tunnereaktion? Miksi hyväksynnän hakeminen saa meidät toisinaan ylittämään omat rajamme? Entä miksi saatamme suhtautua itseemme ankarammin kuin kehenkään toiseen?

​

Näiden kysymysten äärelle olen palannut sekä tutkimustiedon että oman elämäni kautta. Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka paljon nykyhetken käyttäytymisessämme voi olla mukana menneisyytemme vaikutuksia.

​

Ihmisyyden tutkimista

​

Tutkimustyöni myötä kiinnostukseni on laajentunut oppimisesta ja itsesäätelystä ihmisen käyttäytymiseen, vuorovaikutukseen, ihmissuhteisiin ja minuuden rakentumiseen.

 

Etsin vastauksia eri ihmistieteiden tutkimuksesta. Ihmisen käyttäytyminen on monimutkaista, ja sen selittäminen yhdellä tekijällä johtaa helposti harhaan. Samankaltaisen toiminnan taustalla voi olla hyvin erilaisia kokemuksia, motiiveja ja tarpeita.

​

Tutkimustiedon karttuminen on muuttanut myös tapaani suhtautua omiin tulkintoihini. Ihmisten käyttäytymisestä on helppo tehdä nopeita johtopäätöksiä, varsinkin silloin, kun heidän toimintansa herättää meissä voimakkaita tunteita. Omien tulkintojen oikeellisuudesta voi olla suorastaan liikuttavan vakuuttunut.

Silti voimme olla täysin väärässä.

​

Tutkimustiedossa minua kiehtoo erityisesti sen kyky haastaa itsestäänselvyyksinä pitämiämme käsityksiä. Yhtä kiinnostavaa on ristiriita tietämisen ja osaamisen välillä.

​

Voin ymmärtää tunnesäätelyn mekanismeja varsin hyvin ja silti menettää malttini. Voin tietää omien rajojen merkityksen ja huomata jälleen ylittäneeni ne. Pystyn tunnistamaan aiempien kokemusteni vaikutuksia käyttäytymiseeni, mutta niiden muuttaminen on toisinaan aivan toinen asia.

​

Tohtorintutkinto ei valitettavasti tarjoa immuniteettia inhimillisille heikkouksille. Tieto ei automaattisesti muutu taidoksi. Ymmärrys voi kuitenkin auttaa tunnistamaan, mitä meidän olisi syytä harjoitella ja miksi.

​

Minä olen, kun sinä olet

​

Kirjoitan parhaillaan tietokirjaa Minä olen, kun sinä olet – Yhteys ihmisen kasvun ja minuuden perustana.

Kirjan taustalla on ajatus, jonka merkitys on avautunut minulle vuosien mittaan yhä syvemmin. Me emme synny maailmaan valmiina, toisistamme irrallisina yksilöinä. Kasvamme ihmisiksi suhteessa toisiin ihmisiin, ja nämä suhteet osallistuvat siihen, millaiseksi mielemme ja käsityksemme itsestämme rakentuvat.

​

Toisten ihmisten katseet, sanat, teot ja suhtautumistavat voivat jäädä elämään osaksi sisäistä maailmaamme. Kannamme mukanamme kokemuksia hyväksynnästä, rakkaudesta, häpeästä, turvasta ja hylkäämisestä. Osa niistä vahvistaa meitä vielä vuosikymmenten jälkeen, osa saa meidät epäilemään omaa arvoamme tilanteissa, joissa siihen ei olisi mitään syytä.

​

Olen joutunut pohtimaan myös sitä, kuinka paljon ihminen voi käyttää elämästään aikaa yrittäessään ansaita sellaista hyväksyntää, jota olisi aikanaan tarvinnut saada ilman jatkuvia näyttöjä omasta kelvollisuudestaan.

Tunnistan omasta historiastani tämän ristiriidan. Aikoinaan halusin näyttää muille, että minusta on johonkin. Vuosien mittaan olen joutunut kysymään itseltäni, kenelle oikeastaan yritin todistaa arvoani ja miksi sen todistaminen tuntui niin tärkeältä.

​

On helpompi suorittaa tutkinto kuin muuttaa kaikkia niitä käsityksiä, joita on vuosien aikana oppinut itsestään.

 

Miksi teen tätä työtä?

​

Nykyisin koulutan ja luennoin hyvin erilaisille ammattiryhmille ja työyhteisöille. Olen saanut työskennellä niin lääkäreiden, juristien, sijoitus- ja varallisuusalan asiantuntijoiden, johtajien kuin opetus- ja kasvatusalan ammattilaisten kanssa.

​

Työssäni pyrin tekemään tutkimustiedosta ymmärrettävää ja käytännössä hyödynnettävää. Minua kiinnostavat erityisesti tilanteet, joissa uusi tieto saa ihmisen tarkastelemaan tuttuja asioita toisin. Kun aiemmin hankalana pidetyn ihmisen käyttäytymiselle löytyy ymmärrettäviä selityksiä. Kun huomaa itse toimivansa tavalla, jota on muissa arvostellut. Tai kun jokin pitkään itsestäänselvänä pidetty käsitys alkaa horjua.

Tällaiset oivallukset eivät aina ole erityisen miellyttäviä. Toisinaan ne pakottavat tarkastelemaan myös omaa osuutta ongelmissa, joiden syyt on aiemmin ollut helppo löytää muista ihmisistä.

​

Aikoinaan pidin itseäni huonona oppijana. Nykyisin oppiminen on yksi elämäni suurimmista kiinnostuksenkohteista. Siinä välissä olen ehtinyt muuttaa käsityksiäni itsestäni ja maailmasta lukemattomia kertoja.

​

En kuvittele, että tämä kehitys olisi tullut päätökseensä. Edelleen huomaan itsessäni toimintatapoja ja ajatuksia, joiden äärelle joudun palaamaan. Kaikkea oppimaani en ole onnistunut soveltamaan omaan elämääni, eikä jokainen uusi oivallus ole suinkaan tehnyt elämästä helpompaa.

Mutta olen oppinut suhtautumaan ihmisen mahdollisuuksiin muuttua huomattavasti toiveikkaammin kuin silloin, kun katselin koulutodistusteni vitosia ja kuutosia.

​

Kouluttajana haluan herättää ajatuksia, haastaa myös omia ja kuulijoideni vakiintuneita käsityksiä sekä tarjota tietoa, josta on todellista hyötyä ihmisten elämässä.

 

Ja mielellään ilman turhaa pönötystä!