"Life is Putting Prozac to the Test" – Tony Soprano
Noin joka kymmenes yli 13-vuotias suomalainen käyttää masennuslääkettä tälläkin hetkellä. Frekvenssinä se on noin puoli miljoonaa, ja vaihteluväliä varmasti löytyy eri taustamuuttujien välillä. Meillä on todellinen mielenterveysongelma valloillaan, jos psyykelääkereseptejä kirjoitetaan 13-vuotiaasta lähtien. Yhteiskuntaa vajotetaan SSRI-horrokseen puuttumatta riittävästi ongelman juurisyihin.
Puhe tuntuu keskittyvän vahvasti siihen, miten yhteiskunnallinen paineaalto lyö meille kohtuuttomia vaatimuksia. Oletus on, että meidän tulisi tottua maailman taustakohinaan. Meidän tulisi sietää hektisyyttä, olla nopeita reagoimaan, vaikuttamaan, multitaskaamaan sivussa (lue: multipask***), pyrkimään aina parhaaseen yksilösuoritukseen käyttäen kahden kyynärpäätaktiikan menetelmää. Paradoksaalisesti räpiköimme aallokossa, jota teetämme toisillemme.
Jo nuorena tulisi tietää, mihin panoksensa laittaa, kun lukioikäisiltä (lue alaikäisiltä) vaaditaan kirkasta fokusta siitä, mitä he elämältään haluavat. Itse en päässyt aikoinani yhteishaulla mihinkään lukioon. Onneksi aikuislukio taipui neuvottelujen jälkeen ottamaan minut sisään. Ei ole mikään ihme, jos nuorilta sulaa psyyke Maol-taulukkoon kiinni, kun vaatimukset ovat lähes kohtuuttomia. Puhumattakaan siitä, minkälaisen illuusiokuvan some (/sou – mii/) heille antaa.
Työelämän koukerot myös tunnetaan. Sähköposti tulvii yli, tulosta pitäisi saada, kaikkea olisi hyvä osata, hallita ja sietää. Opetellaan hiukan taas resilienssiä lisää, niin kyllä se siitä sitten… Hallitsemattoman kaaoksen tuottama stressi kun on usein ilmiöltään sosiokulttuurinen; pelkoa siitä, että mokaamme, jäämme kiinni, eikä meitä enää hyväksytä osaksi yhteisöä. Valitettavasti yhä useammat meistä eivät tätä pyöritystä jaksa loppuun, sillä mielenterveysongelmat ovat nykyään yleisin peruste (43 %) jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle (Eläketurvakeskus, 2020).
Mitä jos dialogia käännettäisiin ylösalaisin niin, että alkaisimme puhua enemmän siitä, miten yhteiskunnan vaateet eivät enää pysy biopsykososiaalisen kapasiteettimme hallinnassa. Sori yhteiskunta, game over! Otetaan takapakkia, sillä nyt mennään tilttiin. Ei yhteiskunta ole hallitsematon kaaos, johon meidän yksilöinä tulisi vain pyrkiä adaptoitumaan. Mehän olemme yhteiskunta! Ei helppo tehtävä, mutta vaatii kollektiivista ymmärrystä ja panostusta.
Keskitytään sanomaan enemmän jatkossa: ”Yhteiskunta ei pidä enää psyykkisen kapasiteettimme reunaehtosopimuksista kiinni”. Näin keskitytään muuttamaan valuvikaista systeemiä, eikä syytöntä yksilöä.
Mielenterveys perustuu vahvasti epätäydellisyyden hyväksymiseen, välittäviin ja myötätuntoisiin ihmissuhteisiin. Sanonta kuuluu, että sillä se lähtee millä se on tullutkin. Riittämättömyydestä ja kohtaamattomuudesta johtuvat haitalliset taustasäteilyt elpyvät parhaiten, kun rauhoitamme itsemme hyväksymään toisemme.